Vieremällä alkoi kunnallisen keskikoulun perustamissuunnittelu 1960-luvun alussa. Koulu katsottiin tuolloin hyvin tarpeelliseksi, jotta Vieremänkin lapsilla olisi mahdollisuus saada keskikoulu –tasoista koulutusta kotoa pitäen. Etelä-Suomessa tämän tasoisessa koulutuksessa oli jo yli puolet koululaista. Sen suorittaminen lisäsi tuohon aikaan hyvinkin paljon mahdollisuuksia eriasteisiin jatkokouluttautumisiin. Lähimmät oppikoulut oli Iisalmen poika- ja tyttölyseot. Kulkumahdollisuudetkin Iisalmeen olivat julkisilla liikennevälineillä huonohkot. Linja-autoliikenne oli harvaa. Kajaanin radan juna-aikataulut sopivat lyseolaisille melko hyvin, mutta radan sijainti oli ja on vieläkin vain kunnan itärajan tuntumassa. Pyhäsalmen radalla oli vähemmän henkilöliikennettä.
Keskikoulu aloitti toimintansa kesällä 1964. Kesäkuussa oli pääsykoe, jonka perusteella valittiin kahdelle luokalle yhteensä 80 oppilasta. Kouluna toimi uudehko Karankajärven kansakoulu. Ensimmäisenä lukuvuotena kaksi luokkaa sopi hyvin koulurakennukseen. Alakerrassa oli puutyöluokka ja voimistelusali. Opettajia oli kaksi päätoimista ja kolme sivutoimista aineopettajaa. Koululaisten kuljetus tapahtui linja-autolla ja takseilla. Henkilöautot olivat taksiautoina yleisimmin käytettyjä ”kauriskeula Volgia”, ”laiskalohko Mersuja”, ”keltavalo farmari Pögöttejä”. Linja-auton tallipaikka oli kunnan kauimmaisessa kolkassa, Nissilässä. Sieltä aamulla oli lähtö ja illalla paluu sinne lähes 100 kilometrin keikalta. Vieremän Kyrönniemen tienhaarasta kuljettiin vielä ”vanhaa savisorapintaista Ouluntietä” Valkeiskylään ja osuuskaupan luota käännyttiin Lisvapurontielle. Uusi oikotie Valkeisilta Vieremälle ja siitä Pyhännän Ahokylää kohti oli rakenteilla. Oppilaat tulivat hyvin keskenään toimeen ja opettajatkin kohtelivat oppilaita tasavertaisesti. Koulussa toimi maalaislapsille tuttu hyvä kurinalaisuus. Tosin tuon kokoisessa lapsimäärässä oli jo mustalammaskin. Ruotsin kielen opettaminen hieman kummastutti, koska eihän Vieremällä tarvittu ruotsin kieltä. Ruotsiin muuttaville auttava kielitaito oli erinomainen apu ja luultavasti itse kukin on sitä tarvinnut ainakin joskus.
Toinen lukuvuosi käytiin samalla koululla. Oppilasmäärä oli jo kaksinkertaistunut. Yksi luokka piti sijoittaa lähimmän maalaistalon pirttiin. Puukäsitöillä kuljettiin 20 kilometrin päässä sijaitsevalla Salahmin kansakoululla. Kuljetus hoitui takseilla. Opettajia tuli lisää ja tuolloin alkoi keskikoulun opettajiksi hakeutua ”päteviäkin” opettajia. Tuosta vuodesta jäi erityisesti mieleen toisen vieraankielen, englannin opetuksen aloittaminen, jääkiekkokaukalon rakentaminen koulun pihaan ja puukäsitöillä kulku. Kerrankin Salahmilta palatessamme Volgan pohja osui Lisvapurontiellä kiveen ja matkustajan puoleinen etuovi ei pysynytkään enää kiinni. Keskimmäinen etupenkkiläinen piti oven kahvasta kiinni ja niin päästiin koululle takaisin. Kerran urheilutunnilla minulla oli jalat kipeät. Opettaja ihmetteli miksi en juossut jalkapallossa. En halunnut kertoa, että edellisenä iltana oli mopo rikkoutunut ja jouduin työntämään sitä pimeässä lähes 10 kilometrin matkan. Keväällä käsityötuntien välitauolla kävin kerran koulun lähellä sijaitsevalla Salahmin vesivoimalaitoksen yläaltaan säännöstelypadolla. Oli kevättulvan ja suuren ohijuoksutuksen aikaan saamat komeat kuohut. Siinä ajattelin, että tuollaisten rakentaminen saattaisi olla mukavaakin työtä. Myöhemmin työskentelin vesirakentamisen alalla yli 40 vuotta. Lauantait olivat vielä tuohon aikaan myös koulupäiviä. Yleensä kuljetukset toimivat erittäin hyvin. Kerran Mersussa meitä oppilaita oli 16. Etupenkillä oli kuljettajan lisäksi neljä oppilasta ja takana 12. Hyvin sovittiin vaikka alussa olikin hieman ahdasta. Tuon ajan henkilöautojen määrää kuvaa sopivasti tuo kyyti. Suomessa oli tuolloin yhtä henkilöautoa kohti noin 16 henkilöä. Yksityisautoja oli tuolloin hyvin vähän. Koululaiskyydityksissä yleensäkin jouduttiin istumaan taksin takapenkillä sylikkäin. Kyytiin sai ottaa ainakin yhden ylimääräisen aikuisen tai kaksi koululaista. Turvavöistä ei ollut tietoakaan.
Kolmas lukuvuosi käytiin jo kunnan keskustassa. Koulutiloina olivat uuden kunnantalon kellarissa 2 luokkaa ja ruokailutila, vanhassa kunnantalossa 2 luokkaa ja vanhassa Osuuspankin toimitalossa 1 luokka ja vanhassa pankkisalissa puutyöluokka. Jykevärakenteiselle pankkiholville emme keksineet käyttöä. Oppilasmäärä lisääntyi poikkeuksellisesti vain yhdellä luokalla. Kellaritilojen luokissa ei ollut ikkunoita, ilmanvaihto oli toteutettu katonrajassa olevien luukkujen kautta ja vanhan kunnantalon tilat olivat talvella kylmiä, mutta eipä niistä valiteltu, lisättiin vaatetusta. Kirkonkylän urheilukenttä sijaitsi vajaan kilometrin päässä, jonne kävely toimi alkulämmittelynä. Sisäliikuntatiloja ei tainnut olla. Jalkapallokin syksyn edetessä oli melkoisesti ryytynyt ja kohmeinen. Vanhassa kunnantalossa sijaisi myös kunnan pääkirjasto. Se oli mielestäni ”suuri aarre”, koska tykkäsin tietokirjojen lukemisesta. Hammaslääkäri piti vastaanottoa sadan metrin päässä. Minulla taitaa vieläkin olla hammaskoloissa Paavon tekemiä paikkoja. Koulunkäynti ei ollut mitään hupia, vaikka vanha kunnantalo olikin osaksi Terijoelta siirrettyä vanhaa huvilaa.
Neljäntenä lukuvuotena tarvittiin kirkonkylän kansakoululta lisätilaa vielä kahta luokkaa varten.
Viidennen lukukauden alussa vuonna 1968 oli uusi keskuskoulu jo siinä vaiheessa, että siellä voitiin jo aloittaa keski- ja kansalaiskoulun pito. Ruokailu oli vielä kunnantalon kellarissa. Tuolloin linja-autoliikennekin oli jo keskuskoulun pihalla yhtä vilkasta kuin linja-autoasemalla, Toimelan pihalla. Keskuskoulun pihalla sattui yksi onnettomuuskin, jossa pieni koululainen menehtyi jäätyään peruuttavan linja-auton alle. Tuohon aikaan onnettomuuden jälkikäsittely oli perin vaatimatonta nykyiseen verrattuna.
Vieremälläkin elettiin 1960-luvulla suurten muutosten aikaa. Jo kansakoulun alaluokan opettaja sanoi ympäristöopin tunnilla maataloudesta toimeentulonsa saajien suhteellisen määrän laskevan pian Suomessakin kymmeniä prosentteja. Yleinen työ- ja kouluviikko alkoi muuttua viisipäiväiseksi. Keskikoulun käynti mahdollisti monelle vieremäläiselle jatko-opinnot ja sitä myöten ehkä mieluisan työnkin. Itse ainakin muistelen kouluaikojani hyvin myönteisenä elämän jaksona ja pääsinkin teknillisten opintojen jälkeen mieluisaan työhön.
Muistelu on kirjoitettu siskoni Seijan ehdotuksesta Helsingissä helmikuussa 2019.
Jorma Kauppinen
———————————————————————————————————-
Tämä muistelu on julkaistu vuonna 2019 paikallislehti Miilun lukijanpalstalla. Lupa julkaisemiseen näillä sivuilla on saatu muistelun kirjoittajalta Jarmo Kauppiselta ja Miilun päätoimittajalta. Valokuvan Vieremän Karankajärven koulusta on ottanut Tuula Kajaste 28.1.2026.