Pitkän uran alku

Iisalmen piirin vs. kansakouluntarkastaja Martti Kärkkäiseltä tuli heinäkuun alkupuolella 1959 kirje, jonka mukaan minut oli valittu ja vaali vahvistettu väliaikaiseen kansakoulunopettajan virkaan Vieremän kunnan Nissilän koululle. Kesän alkupuolella olin etsiskellyt Opettajan lehdestä avoinna olevia opettajan paikkoja Kuopion seutuvilla. Kaikki avoimet paikat olivat niin pienillä kouluilla, että olisin joulutunut opettamaan ns. yhdistettyjä luokkia.

Ehkä olisin koululla ainut pätevä opettaja ja joutuisin myös koulun johtajaksi. Tämä tuntui minusta hyvin vieraalta ajatukselta. Lähetin hakemuksen Nissilään, jossa oli 5-opettajainen koulu. Hämmästyin suuresti, että Nissilä on niin kaukana, vielä viisikymmentä kilometriä Iisalmesta pohjoista kohti. Kuopion kaupungin tarkastajalta en edes ollut uskaltanut käydä paikkaa kysymässä. Sellaisiin paikkoihin hakivat vain hyvät ja kokeneet opettajat.

Vaikka talvet olivat kuluneet koulun penkillä ja opiskelemassa, en ollut ollenkaan noviisi ansiotyön tekijänä. Jo 13-vuotiaasta olin metsän istutus- ja kylvötöissä Kuopion Neulamäessä kahtena kesänä. Sinne mentiin aamulla jo kello seitsemäksi ja työpäivä kesti kahdeksan tuntia. Istutustyö loppui onneksi jo ennen juhannusta eikä nuori tyttö olisi enempää sitä jaksanutkaan.

Keskikoulun todistuksen saatuani pääsin kaupungin rakennustoimistoon juoksutytön sijaiseksi/harjoittelijaksi. Konttorityö jatkuikin useampana kesänä, vielä opiskeluaikanakin. Välillä tein kahtena kesänä rakennustöitä kuopiolaisilla kerrostyömailla. Siellä ansaitsi parhaiten, vaikka työ oli raskasta. Kun Kuopion kaupungin rakennustoimistosta keväällä 1959 kyseltiin, tulisinko taas töihin, isäni oli vastannut, että tyttö on valmistunut ja hakee opettajan paikkaa.

Kesätyöt olivat tuoneet tarpeellisen lisän opiskelijan talvibudjettiin ja samalla antaneet myöhemmin tarvittavia kokemuksia ja taitoja. Konttorin rouvat opettivat kädestä pitäen kirjoitus- ja laskukoneen käyttöä sekä asiakaspalvelua. Palkkasummien tarkastaminen ja verojen pidättäminen taulukkojen mukaan vaativat huolellisuutta, joka ei ollut luontaista minun vilkkaalle luonteelleni. Kesätöissä rakennuksilla koin sen, että työ on raskasta ja likaistakin ja että sinne on mentävä kello seitsemäksi. Tällaisetkin työt on tehtävä ja ihmiset niitäkin tekevät ansaitakseen toimeentulonsa.

Kesällä 1959 menin Kuopio kesäyliopistoon tähtäimenä kasvatusopin approbatur. Jo saman vuoden joululomalla osallistuin cum laude -seminaarityön ohjaustilaisuuteen. Matti kirjoitteli minulle ahkerasti omista kesätoimistaan, joissa eläinlääkäriksi opiskeleva saatoi ansaita rahaa. Hän teki navettatarkastuksia ja eläinkääkärin sijaisuuksia. Tietysti tapasimme toisiamme sekä kummankin perheitä ja sukulaisia. Elokuun lopulla, vähän ennen kuin hän matkusti Osloon, saatiin minun isältäni lupa mennä kihloihin. Matti oli käyttänyt diplomatiaa ja saunassa neuvotellut asian isän kanssa. Kihlasormus sormessa kiiltäen lähdin opetuspaikkaani, jonne isä minut saattoi autolla.

Nissilän koulu oli tyypillinen valkeaksi rapattu kivikoulu, joka oli tarkoitettu suurelle oppilasmäärälle. Siellä olikin siihen aikaan 150 oppilasta ja viisi opettajanvirkaa. Suuret ikäluokat olivat tulleet kouluikään. Nissilän kylälle oli perustettu asutustiloja myös Karjalasta tulleille perheille, mikä lisäsi lapsilukua koulupiirissä. Luokkahuoneita riitti kaikille, kun keittolahuonekin oli otettu opetustilaksi. Koulun johtaja Taimi Piippo hallitsi sekä suurinta asuntoa että koko koulun henkilökuntaa iän ja kokemuksen tuomalla otteella. Kaksi miesopettajaa perheineen olivat enimmäkseen omissa oloissaan. Toinen vastavalittu opettaja oli Kerttu Stjerna, joka tuli suoraan Raahen seminaarista. Meitä oli siis kaksi ensikertalaista opettajina.

Minulle annettiin 2. luokka, jossa luokkakuvan mukaan 21 nauravaa lasta poseeraa hymyilevän opettajan kanssa. Kerttu ryhtyi opettamaan 1. luokkaa. Asunnot, jotka hakuilmoituksen mukaan olivat lainmukaiset, oli järjestetty siten, että Kertulle ja minulle annettiin kaksi kamaria ilman mitään keittomahdollisuuksia. Saimme sentään käyttää samaa vessaa miesopettajan perheen kanssa ja lauantaisin lämmitimme vuoroviikoin saunaa. Se oli sitten ainut pesumahdollisuus. Jos halusimme keittää, sen piti tapahtua keittotilassa eli minun luokassani. Keitokset siellä jäivät väliin, kun ostin sähköpannun ja Kertulla oli keittolevy. Niiden avulla keitimme kahvimme ja jotain lämmitimme. Kouluruoka valmistui Kauppisten keittiössä, jossa talonmiehen Martta-rouva valmisti ruuan 150:lle oppilaalle.

Sain siis oppilaiseni vilkkaita, mutta kilttejä lapsia, jotka olivat oppineet jo vähän lukemaan. Heti kättelyssä huomasimme Kertun kanssa, että kirjallisten tuntisuunnitelmien aika oli ohi. Koetimme seurata opetussuunnitelmaa, jonka johtajaopettaja oli antanut. Mitään ongelmia ei ollut oppilaiden käytöksessä tai ahkeruudessa. Kolmekymmentä viikkotuntiani koostuivat omasta luokasta ja 5. – 6. luokkien tyttöjen käsitöistä ja liikunnasta. Ihan kaikki opetus ei varmaan sujunut opettakorkeakoulun ohjeiden mukaan. Tyttöjen liikunnassa avorivistöön järjestäytymien oli utopiaa koulun käytävässä, samoin telinevoimistelu. Luistinrataa ei ollut koko kylällä. Mutta eipä olisi ollut luistimiakaan! Käsityön opetus sujui mukavasti. Tytöt osasivat jo neulomisen ja ompelun alkeet. Äitinikin hankki käsityötarpeita Kuopiosta, emmehän me Kertun kanssa päässeet ostoksille arkipäivinä.

Kun nimityskirjeen saatuani ihmettelin, että uusi työpaikkani on kaukana Kuopiosta, en voinut arvata, miten vaikea Nissilästä oli matkustaa ns. rintamaille. Postiauto kulki Nissilän ohi kaikkina arkipäivinä kello 14, mutta koulu loppui lauantainakin vasta samaan aikaan. Iisalmeen pääsi ikivanhaa maantietä, joka mutkitteli kylien kautta ensin Vieremän kirkolle. Sitä tietä oli aikoinaan kulkenut myös Aleksanteri I tutustuessaan Venäjään liitettyyn uuteen autonomiseen alueeseen ja vieraillut Nissilässä. Kylässä oli hyvin vanhaa asutusta. Kun postiauto oli muutaman tunnin päästä saavuttanut Iisalmen kaupungin, vielä oli sata kilometriä matkaa Kuopioon. Tavallisena pyhänseutuna ei voinut ajatellakaan käväistä kotona, sillä jo seuraavana aamuna piti lähteä takaisin.

Kun nykyisin ajelen autolla asfaltoitua  maantietä Nissilän tienhaaran ohi Kuopioon, matka kestää parisen tuntia. Nissilä on vaipunut syrjäkylän asemaan eikä siellä ole ollut koulua vuosikymmeniin.

Nyt Nissilä oli saanut kaksi uutta pätevää naisopettajaa, jotka innolla alkoivat toteuttaa kutsumustaan. Johtajaopettaja esitti, että ryhtyisimme pitämään myös nuorisokerhoa, josta maksettaisiin palkkioitakin. Sehän sopi meille, siihenkin olimme kouluttautuneet. Pienikin palkanlisä tuli tarpeeseen, sillä asuntoonkin oli pitänyt saada kalustusta. Opiskeluajan loppuunkulutettua vaatetusta täytyi myös uusia. Olin tositteiden mukaan maksanut vanhemmille joitakin summia viimeisen opiskelukevään ja kesän aikana lainaamiani rahoja takaisin.

Kolmanneksi kerhon vetäjäksi tuli Kalevi Huttunen, hänkin uusi Nissilän koululla. Kerho kokoontui Nuorisoseuran talolla, pienehkössä hirrestä rakennetussa salissa, joka seisoi vähäkäyttöisenä maantien laidassa koulun lähellä. Sinne ilmaantui nuoria, jotka eivät olleet lähteneet opiskelemaan tai työn perässä suurempiin asutuskeskuksiin. Ohjelmamme noudatti Koulun Kerhokeskuksen käsikirjaa tai naisopettajien keksimiä ohjelmanumeroita, joita harjoiteltiin esiintymistä varten. vanhemmat kerholaiset olivat samanikäisiä ohjaajien kanssa. Varsinkaan aikamiespoikia ei kiinnostanut yleissivistävän kirjan lukeminen ja siitä keskusteleminen.

Vaikutti siltä, että kylän nuoriso oli erityisen kiinnostunut tutustumaan uusiin opettajiin. Varsinkin Kerttu-opettajaa kovasti liehiteltiin, mutta kyllä minunkin kanssa haluttiin pitää seuraa, vaikka kihlasormus toimi varoitusmerkkinä. Kun kerhon ohjelmapuoli oli ohi, nuoriso vetäisi verhot salin ikkunoiden eteen ja pisti grammariin soimaan uusimpia äänilevyjä. Mieleeni on jäänyt suosituin iskelmä ”Tunturin pieni kukkanen”. Kerhon ohjelmassa oli kansantanhuja, mutta kerhoajan jälkeen saatettiin tanssia. Kukaan kylältä ei valittanut asiasta, sillä opintokerho järjesti myös yleisötilaisuuksia. Pyhännän Ahokylässä käytiin pitämässä vierailuiltamat ”hyvällä ohjelmalla”. Ahokylässä oli silloin seurojen talo yhteisiä kokoontumisia ja elokuvien näyttämistä varten. Sitäkään taloa ei ole ollut enää vuosikymmeniin.

Myös muihin kylän tapahtumiin meitä aina kutsuttiin, olipa kyseessä syntymäpäivät, kinkerit tai kyläkirkko koululla. Yhteinen juhla oli tietysti koulun kuusijuhla. Valmisteltiin parhaan taitomme mukaan ohjelmaa oppilaiden esitettäväksi. Todettiin, ettei koululla ole enkelin siipiä jouluevankeliumin enkelille.

Pelastus pulmaan tuli yllättäen. Matti, joka sen lukuvuoden aikana kirjoitti minulle yli 30 kirjettä, ilmoitti tulevansa hakemaan minut joululomalle omalla autolla Norjasta palattuaan. Auto oli ns rättikattositikka, aika hankala kulkuneuvo Pohjois-Savon lumisille teille. Siinäpä ihan joutilas mies tekemään enkelin siipiä! Joka oppitunnin jälkeen kävimme Kertun kanssa tarkastamassa, miten siipityö edistyi. Mitäpä ei tuleva aviomies tekisi valittunsa puolesta! Joulujuhla keräsi koko kylän väen koululle. Saatiin Kertun kanssa oppilailta yli sata joulukorttia kumpikin.

Kun joulun jälkeen palattiin koululle, opetustyössä olin jo omaksunut sopivat rutiinit. Matti ikävissään ihmetteli, miksi en vastannut jokaiseen kirjeeseen, hyvä jos joka toiseen. Oli ilmaantunut uutta tekemistä myös opintojen jatkamiseksi. Opettelin pitsin virkkauksen ja vanhanaikaisena morsiamena valmistelin kapioita. Kun vaatekauppoiin ei sieltä peräkylältä juuri päässyt, neuloin villapuseroitakin omaan tarpeeseen.

Olen kirjoittanut kotiin, että tilasin Vieremän kirjakaupasta kasvatusopin cum lauden oppikirjoja ja niitä jo talvella lueskelin. Kun lumet sulivat, pääsin ajelemaan lainapyörällä oppilaiden kodeissa, testasin jokaisen oppilaan ja haastattelin vanhempia seminaarityötä varten. Joululoman valmennustilaisuuden jälkeen minulla oli jo suunnitelma työtäni varten. Näissä puuhissa arki-illat vierähtivät nopeasti. Kertun lisäksi oman ikäisiä nuoria ei asustellut muita kuin kahvilan tytöt  Liisa ja Helka. Heidän kanssaan joskus pelattiin korttia verhot tiiviisti suljettuina.

Kevät koitti ja opettaja pakkasi tavaransa. Isä ja äiti tulivat hakemaan tyttärensä Kuopioon. Minulle sanottiin, että jos et löytäisi muuta paikkaa, olisin tervetullut takaisin. Kertun oli jäätävä vielä vuodeksi koevuotta palvelemaan, että saisi vakinaisen opettajan valtakirjan. Varoittelin häntä kylän innokkaista nuorista miehistä ja varoitus tehosi: Kerttu meni naimisiin koululle tulleen opettaja Pauli Juutisen kanssa.

Marja Rysä os Hiltunen

Ote kirjasta Elämää ja koulua – elämänkoulua, 2017.

Kirjan voi tilata osoitteesta www.adlibris.com. Kirja on lainattavissa Vieremän kirjastosta.

(Otteen kirjasta tallentamiseen yhdistyksen sivuille on saatu lupa kirjan kirjoittaneelta opetusneuvos Marja Rysältä)

3 kommenttia artikkeliin ”Pitkän uran alku”

  1. Oli taas kyllä mukava kertomus.
    Luokkakuvassa taitaa olla tuo pirteä sirkeäsilmäinen tyttö pj. Tuula, eturivi ensimmäinen vasemmalla. Osuikohan oikein?

    Vastaa
    • Oikeaan osui! Olin tuolloin ”tokaluokkalainen”. Marja -opettajalla oli minusta hyvä asenne meitä lapsia kohtaan. Lempeällä otteella ja hymyilevällä olemuksella hän sai meidät rauhoittumaan ja oppimaan. Muistan hyvin vielä koulun keittiöön tehdyn valoisan luokan ja vain mukavia tapahtumia näiltä lukukausilta.

      Tuula Kajaste

      Vastaa
  2. Mielenkiintoinen kirjoitus nuoren opettajan kokemuksista. Tunnistan ( luultavasti) kuvasta Leppiniemen Timon ja Mattilan Paulan?

    Vastaa

Jätä kommentti