Vanhoista jouluista ja vähän muustakin 1920-luvulta Nissilästä

Joulumuistoja

Varhaisimmat näistä muistoista on, kun asuimme syntymäkodissani Postitalossa. On sellainen tunne, että aina joulunaikoina oli lunta enemmän ja pakkastakin, koska en koskaan muista päässeeni kuusenhakumatkalle. Kuusen toivat miehet heinähäkin tai rankakuorman päällä. Se odotus, kuusentuojasta, oli pitkä.

Pirtti oli jo saanut kunnon pesun. Olihan se syystalven aikana puhdetöiden, rekien jalasten ja pärevasujen valmistuspaikkana sekä villojen kehräyksestä tullut riittävästi siivottavaa.

Öljylamppu savusi ja nokihiutaleet lentelivät. Jos oli jäinen kuusi, pelättiin sen kastelevan lattian sulaessaan. Nyt kuitenkin tuoksuivat pullat, viisi-kuusi isoa pullalettiä tai rinkilää. Leivoimme äidin kanssa rusinapukit tavalliseen pullaan, johon oli rusinat pistetty koristeiksi. Nämä olivat vain lapsia varten. Eihän vehnästä ollut usein. Samoin oli kaksi roijapannua uunissa, joissa paistuivat kinkut. Rullasyltty kuului joulupaistoksiin.

Kuusi oli saatu sulaksi ja siihen kuntoon, että isä laittoi kuusen puiseen ristikkojalkaan. Katsottiin, että kuusi oli suorassa, etteivät kynttilät valuta rasvaa ollessaan vinossa.

Koristeita ei ollut paljon. Latvatähti sai paikkansa. Äidillä oli myös kaksi kiiltokuvaenkeliä, jotka Reino-veljemme oli saanut kummitädiltään (Reino olisi nyt 90 vuotta). Ne laitettiin tähden lähettyville. Myöhemmin saimme Suomen ja kansainvälisen lippunauhan. Olihan opettelemista, kuka osaa ensimmäisenä nopeimmin, mikä maa. Kynttilöitä oli vähän ja niitä poltettiin säästeliäästi.

Saunaa, joka oli aito savusauna, alettiin lämmittää hyvissä ajoin. Oli monenlaista lämmittäjää. Karja-apulaiset vuoron perään hoitivat homman. Ei olisi saanut olla kitkua, joka karvasteli silmiä ja löylyä piti riittää isolle väelle. Epäkiitollinen työ.

Meitä lapsia oli silloin neljä Viljo, minä, Hertta ja Rauha. Kiire oli saunasta pois, ettei vaan pukki kerkiä käydä. Vaikka meille vakuutettiin, ettei hän tule ennen aikojaan.

Sitten alkoi odotus. Tukat oli kammattu ja nenät niistetty ja pyhämekot päällä. Näistä selvittiin lapsenlikan avulla. Meillä oli aina joku nuori tyttö katsomassa lasten perään. Äiti oli huolehtimassa suurperheen ruuanlaitosta, leipomisesta ym.  Sidonia-tädin kanssa. Sidonia oli mummomme äitipuoli, topakka talousihminen.

Vei aikansa ennen kuin väki oli käynyt saunassa ja olivat valmiit jouluaaton iltaan. Olihan talossa kaksi miesrenkiä ja usein joku nuoripoika lisäksi, karjanhoitajat ja sisäapulainen, kun talossa oli vielä kestikievari, kaikkiaan viisi-kuusi tyttöä apulaisia.

Oli pukeuduttu puhtaisiin vaatteisiin ja odotettiin, kun Matti-ukki käveli pirtin pitkän pöydän taakse. Hänellä oli kainalossaan paksu, nahkakantinen Raamattu ja toisessa kädessä kuuppalamppu, joka tavallisesti oli ukin kirjoituspöydällä. Kun hän avasi Raamatun lukeakseen jouluevankeliumin, kirjan messinkihaat napsahtivat hauskasti. Ukilla oli voimakasääni ja hyvä lukutaito. Hiiskumatta mitään kuunneltiin loppuun asti. Sen jälkeen veisattiin Enkeli taivaan ja muitakin jouluvirsiä ja joululauluja. Olihan apulaisissa nuoria, jotka osasivat laulaa ja siihen aikaan kotonamme laulettiin paljon.

Pirtissä oli kahdenistuttava keinutuoli. Siihen me lapset ahtauduimme äidin viereen istumaan. Isän piti jostain kumman syystä mennä käymään joko toisessa rakennuksessa tai katsomaan hevosia tallissa. Kuului aisakellon kilinää ja kova koputus oveen. Silmät suurina painauduimme aikuisten viereen.

Joku avasi oven joulupukille, kun hän pakkashuurun saattelemana tuli tupaan. Pukin vaatetus oli ukin matkaturkki, jonka hän oli hankkinut kauppamatkoiltaan. Se oli kokopitkä, “susiturkki” mustaa karvaa, jossa oli shaalikaulus, jonka sanottiin olevan kengurun nahkaa. Se kaulus oli väriltään keskiruskea. Kädessään hänellä oli kyynärpäihin asti ulottuvat koirarukkaset ja turkki oli vyötetty pitkällä vyöllä.

Selässä oli kontti, jonka joku auttoi pois. Samalla pukki kyseli: “Onkos täällä kilttejä lapsia?” Vastaus tuli hieman arasti: “On ainakin yritetty.” Aikaisemmin pukki heitti paketit oven raosta samalla sanoen saajan nimen. Näimme vain turkin peittämän hihan ja rukkasen. Samalla oli pelko, jos paketissa oli rikkimenevää, oli parempi aina saada lahja kädestä. Niillä joulupukeilla oli ihmeen huono näkö, jos valotkin olivat heikot. Hän tarvitsi avustajan lukemaan.

Silloin osattiin iloita pienistä ja pehmeistäkin paketeista. Uudet, silkkiset lettinauhat, kynttilätonttu ja hajusaippua, jonka tuoksua ihailtiin. Essut, lapaset ja sukat olivat arjen varalle. Saimme Viljon kanssa kerran Sakariahon Kallen tekemät sukset. Muutaman päivän päästä Viljo halusi suksiin kiverämmät kärjet. Viljo lämmitti suksia uuninpaisteella ja nurkan raossa väänsi suksen kärkeä. Kuului vain rusahdus ja suksi oli entinen. Isä tilasi sukselle uuden parin.

Pukin lähdettyä kiireellä aisakellon soidessa eteenpäin alettiin mehun, teen ja kahvin juonti. Jos joulupukki oli tuonut karamelliä, meidän oli annettava jokaiselle. Oli opittava jakamaan toisille. Vieläkin olen nähnyt pitkulaisia “kissakaramelleja”. Ne puolitettiin sokerisaksilla. Aikuiset eivät saaneet paketteja. Se oli lasten juhlaa, joka oli verrannollinen Betlehemin jouluun.

Jouluaatto 1923 oli toisenlainen. Matti-ukki oli vakavasti sairaana. Hän oli toisessa rakennuksessa vuodepotilaana. Muistaakseni ei sinne tuotu mummonkaan paareja. Laulamalla kävimme heidän luonaan ja isä luki jouluevankeliumin.

Pukilla ei ollut ukin matkavarusteita. Lyhyt turkki, punainen hame päällä. Se oli minulle kolaus. Mitä tämä oli? Valkeni moni asia, johon olin luottanut. Tosiasiat osuivat paikalleen. Emme vielä osanneet odottaa, mitä oli tulossa ukin sairauden lisäksi.

Kylässä oli kuumetautia, jota ei vielä tiedetty influenssaksi. Nimi tuli paljon myöhemmin. 3,5-vuotias vilkas Rauha-siskomme sairastui loppiaisena kovaan kuumeeseen ja äitimme, joka oli jo kokenut kahden pojan kuoleman, pelkäsi siskomme puolesta ja pelko tarttui meihinkin.

Isä lähetti hevosmiehen hakemaan sairaanhoitajan. Keinot olivat vähäiset. Kylmät kääreet ja kuumepulveri, siinä lääkitys. Pikkusisko nukkui pois sairastettuaan kolme vuorokautta. Päivä oli 11.1. Hän sai joulukuun 29. päivänä kummiltaan Rauhanpäivä kukkia, paperista tehtyjä ja iloitsi niistä.

Tammikuun lopulla sitten samana sunnuntaina vietiin Nissilän kylältä haudanlepoon kaksi lasta ja kolme aikuista. Matti-ukki pääsi lepoon kahden kuukauden kuluttua 21.3. 1924.

Tarina väärästä jouluaatosta

Postitaloon poikkesi yksi monista kulkijoista, joita niinä aikoina kävi usein, lähes päivittäin. Heikosti puettu mies pyysi ruokaa ja mahdollisesti yösijaa. Matti-ukki oli jostakin “myrrystuulella” ja kieltäytyi molemmista ja kehotti jatkamaan matkaa.

Mies painoi lakin päähänsä ja lähti. Liisa-mummo otti asian esille ja sanoi: ”Miksi teit tämän jouluaattona? Jos tuo kulkija ei saa yösijaa ja paleltuu yöhön, vaikka Pyhännän taipaleelle, joka on 18 kilometrin asumaton taival. ” Niiltä sijoiltaan ukki sanoi rengille: ”Pistäpäs Ryytty-Heikki hevonen aisoihin ja hae mies takaisin.” Tämä oli tehnyt taivaltaan noin kolme kilometriä Hulkon kohdalle, josta hänet tavoitettiin. En tiedä, mitä he keskustelivat, mutta yhdessä tulivat takaisin.

Jouluaamuna mies alkoi lähteä jatkamaan taivaltansa. Tämän huomattuaan oli ukki sanonut, että ei meiltä ole jouluna ketään tielle lähetetty. Sitten tapaninpäiväaamuna ruokailun jälkeen sai taival jatkua.

Jouluruuista sen verran, että jouluaamuna oli riisipuuro. Päivällä perunalaatikko, paisti ja rusinasoppa. Uuniruuat olivat suosittuja sunnuntaisin. Jäipähän pieni lepohetki emännillekin. Talkkuna ja tirripaisti olivat maito- ja keittoruokien lomassa usein. Kun ei ollut kouluruokailua, Viljo keitti meille talkkunaa. Se oli nopea, jonka hän myös osasi.

Lapsuuden joululaulut

Aattoiltana lähes aina lauloimme ja jos tapanina tuli vieraita, lauluhetki oli vakio-ohjelmana. Kautta tyynen vienon yön, Köyhän lapsen joulukuusi, Kello löi jo viisi ja Joulupuu on rakennettu. Nämä laulut osattiin.

Leppiniemen jouluiltaan kuului tämä lauluhetki. Menimme sinne lapsinemme. Lauloimme jopa neliäänisesti. Hertta, Salme ja minä sopraanoa, Viljo bassoa ja Toivo tenoria. Olimmehan jokainen olleet kuorolaisia. Isä halusi, että lopuksi laulaisimme Tähtöset loistaa, tieni valaisee. Vähitellen tapa jäi pois vanhempien kuoltua.

Joulupäivän vietto

Joulupäivä vietettiin rauhallisuuden merkeissä. Tehtiin vain se, “mitä kristillinen rakkaus ja tarve vaati”, lämmitys, ruuanlaitto ja karjanhoito.

Äitini kertoi, että joulukuusi oli uusi tulokas silloin, kun vanhin veljemme Reino oli pieni. Laina-täti, joka oli ylioppilas (Iisalmen ensimmäisiä), toi uusia tapoja. Silloinkin vanhemmassa rakennuksessa oli kolmepäiväiset seurat meneillään. Isä toi heidän huoneeseensa pieni kuusen ja viettivät hetken lastensa kanssa. Seuraväen ruokailu ja monet yöpyjät antoivat lisäpuuhaa.

Tapanina saimme käydä näyttämässä Seppälän Martalle ja Anttilan Helgalle, mitä olimme saaneet. Joskus mentiin hevosella Makkolaan kylään, Miina-tädin luo. Hänhän oli äidin sisko. Kauppiaita, kun olivat, siellä nähtiin aina uutuuksia. Kuusenkoristeita ja hienoja lahjoja, joita katselimme silmät pyöreinä, kenties hieman kateellisenakin.

Nämä joulutarinat on kirjoittanut nissiläläinen Aune Nissinen os Leinonen 86-vuotiaana vuonna 2001. Tarinat luovutti julkaistavaksi hänen tyttärentytär Hannele Hiltunen.