Kalevi kotihiiri katseli hämärää joulukuun aamua kivijalan raosta. Sen harmaanruskehtavan turkin pinnalta saattoi juuri ja juuri havaita lievää vilun värinää. Pienet kiilusilmät tarkkailivat herkeämättä lähistön puita ja pensaita. Välillä nuo mustat napit kääntyivät tuijottamaan taivaalle. Kalevi odotti sopivaa hetkeä livahtaa lintulaudan juurelle hakemaan pari auringonkukan siementä joulupöytään. Vain varpushaukka, -pöllö tai naapurin ilkeä killi voisi estää sen aikeet.
Yön tunteina Kalevi oli käynyt keräilemässä itselleen hirsiseinän raoista mojovan annoksen karhunvillaa. Villat se oli vienyt hiirieukolle matonkuteiksi. Talon asukkaat eivät vain suuresti ilostuneet Kalevin yöllisistä retkistä.
Herkkäuninen emäntä oli kahden maissa pariinkin otteeseen yrittänyt liiskata Kalevin lastulevyvuorauksen ja hirsiseinän väliin. Kotihiiren onneksi emännän nyrkiniskut eivät pahemmin lastulevyä notkautelleet, joten matonkuteiden keräys sai jatkua. Sydän kylläkin pakkasi nousemaan kurkkuun, kun seinän takaa kuului emännän latelemia uhkauksia räpsyn virittämisestä ynnä muista tuhokeinoista. Kalevi tosin oli sen verran kokenut kotihiiri ettei se aivan hepposiin ansoihin langennut.
Sen hieman epämääräisen näköinen häntä mustutti sitä nuoruuden toljailuista. Kerran pokamiesvuosinaan Kalevi oli komeromatkareissuillaan löytänyt mielenkiintoisen näköisen rautahäkkyrän. Hieman epävarmana Kalevi oli hypännyt häkkyrän yli tutkiakseen sitä joka kantilta ennen juustopalan kimppuun käymistä.Ylihypyn päätteeksi sen häntä oli kuitenkin hipaissut juustonpalaa. Kauhea räpsähdys oli kuulunut Kalevin takaa ja samalla se oli tuntenut viiltävää kipua hännässään. Kalevi oli nyhtäissyt hädissään häntäänsä ja kuin ihmeen kaupalla se oli irronnut loukusta.
Myöhemmin Kalevi oli kuullut ihmisten puhuvan räpsystä joka kuulemma oli tarkoitettu hiirien päänmenoksi. Näin ollen se tiesi vastedes varoa noita rautalankakasoja. Kalevin nykyiseen varovaisuuteen oli aihettakin. Kotipesässä nimittäin odotti vaimo, jonka hoivissa vinkui kymmenkunta karvatonta poikasta. Jos Kaleville nyt sattuisi työtapaturma, niin koko perheelle saattasi käydä köpelösti. Jälkikasvun Kalevi tosin oli turvannut jo moneen otteeseen. Lapsia sillä oli jo yli kahdeksankymmentä ja lapsenlapsia toistasataa. Lapsenlapsenlapsista ja niiden lapsista Kalevi ei pienillä kotihiiren aivoillaan ja hiirikansakoulun opetuksen mukaan tuomalla laskutaidolla jaksanut lukua pitää. Paljon niitä oli, sen se kyllä tiesi.
Joululahjojen hankkimisesta suvulle ei siis ollut puhettakaan. Eukollekin saisivat karhunvillat, elikkä matonkuteet riittää joululahjaksi. Parhaillaan Kalevi siis vartoi tilaisuutta päästää lintulaudan alle hakemaan hieman sapuskaa. Leivänmuruja ja koiranruokanatusia sen hyllyssä oli jo yllinkyllin, mutta niillähän arvonsatunteva hiiri ei joulupöytäänsä kattaisi.
Nyt lintulauta vaikutti hiljaiselta, vain hömötintti ja kaksi punatulkkua keikkuivat laudalla. Kalevi viipotti pää viidentenä ja häntä kuudentena jalkana pihalla jököttävän myllynkiven alle. Sieltä se jatkoi tukka putkella lintulaudan juurelle ja sulloi posket pullolleen auringonkukansiemeniä. Yhtä salaman nopeasti se pujahti takaisin kivijalan koloon. Läähättäen se rynni kotipesään ja löi vielä oven perässään kiinni. Jouluateria oli pelastettu. Vaimo tiskaili viimeisiä astioita keittiössä. Kalevi kävi makuulle villakankaan palasen päälle, nosti vasemman jalan oikean päälle ja nukahti lähes heti.
Yläkerrasta kaikui hiljainen ihmisaskelten ääni ja joululaulut raikuivat. Ja Kalevi näki unta kesästä….
Tarinan Kalevi kotihiirestä on kirjoittanut Petteri Nissinen. Tarina on julkaistu paikallislehdessä, Miilussa 21.12.1994. Petteri on ollut silloin 16 -vuotias. Tarinan kuva ja kuvateksti Petteri Nissinen.
👍Tämä oli loistava tarina ja niin vakuuttava, että meillä ainakin jatkossa taitaa tulla loppu räpsyjen ja loukkujen virityksille. 🤔