Nissilän koulun alku
Ensimmäinen opettaja Nissilän kansakoulussa oli Iida Karoliina Nissinen os. Pönkkä. Hän syntyi 6.1.1877 Viipurissa ja kuoli Nissilän Mattilassa 15.10. 1966. Kirkonkirjoihin on syntymäpäiväksi virheellisesti merkitty 9. tammikuuta.
Iida kävi Viipurin Suomalaisessa tyttökoulussa keskikoulun. Opettajaksi hän tuli Nissilässä alkavaan kansakouluun 1896. Muutama vuosi tämän jälkeen hänelle myönnettiin opettajan pätevyys ja hänet nimitettiin vakituiseksi opettajaksi Nissilän kansakouluun. Opettajana hän toimi vuoteen 1945, jolloin hän jäi eläkkeelle. Avioliiton Iida solmi nissiläläisen Juho Nissisen kanssa 1910. Juho viljeli Mattilan maatilaa. Lapsia heille syntyi kolme poikaa ja neljä tyttöä.
Nissilään tulostaan Iida on kertonut Iisalmen Sanomien toimittajalle ja juttu on julkaistu lehdessä kesällä 1958. Näin hän kertoi:
- Tyttökoulussa ollessaan hän oli oppinut Kauppis-Heikin kirjoittaman rekilaulun, jossa kerrottiin Nissilän Mattilasta. Sohvi-sisko oli miehineen opettajana Maaningalla. Iida tuli käymään heidän luonaan. He huomasivat lehdessä ilmoituksen, jossa haettiin Nissilän alkavaan kouluun opettajaa. ”Ajatella, sellainen paikka on tosiaan olemassa kuin rekilaulussa, jonka he
Viipurissa oppivat!”. ”Hae paikkaa kurillasi”, sanoi Sohvi-sisko. Niin tehtiin ja Iida sai paikan. Sitten alkoi pelottaa, miten pärjää Viipurin tyttö syrjäseudulla, kun osa oppilaista oli melkein hänen ikäisiään. Hän lohdutti itseään, että pääseehän sieltä pois Iisalmeen. Iida tuli laivalla Kuopiosta. Vastassa häntä oli entinen opettaja Braksen. Yösija oli sovittu hänen kotiinsa, mutta kun he olivat laivarannassa, vastaan tuli hevosmies. ”Siinähän onkin Mattilan isäntä Nissilästä!”, opettaja Braksen huomasi. Iida ajatteli, että siellä on Mattilan talokin, kuten rekilaulussa kerrotiin. Isäntä sanoi tulleensa Iida-opettajaa vastaan. Kun ilta alkoi olla jo pitkällä, Iida tiedusteli, oltaisiinko kohta perillä. Isäntä vastasi, että oli yövyttävä Vieremällä Räisälän talon piharakennuksessa ja perillä oltaisiin seuraavan päivän iltana. Toinen matkapäivä oli sateinen ja ikävän alakuloinen.
Mattilan isäntä vei hänet Postitaloon, jossa koulua pidettiin. Opettajalla oli asuntona vinttikamari. Opettaja oli siihen aikaan arvostettu ja kunnioitettu henkilö ja häntä palveltiin kaikin mahdollisin tavoin. Iidalla oli kuitenkin kova ikävä ja hän itki iltaisin ja ajatteli lähtevänsä takaisin Viipuriin. Pikkuhiljaa opettajan työtä tehdessään hän alkoi viihtyä Nissilässä.
Tämän puheen Iida piti Nissilän koulun uuden koulun vihkiäisissä 1950. Puhe on säilynyt lähes kokonaan.
Kun tulin Nissilään, se oli hiljaista sydänmaan elämää, mitä täällä elettiin. Tietämättä paljoakaan suuren maailman menosta. Vähempivaraiset elivät yhteisymmärryksessä varakkaimpien kanssa ja talollisten kanssa autellen toisiaan ja taistellen olemassaolostaan. Valistusta ja harrastuksia ei ollut kuin kiertokoulu, joka pistäytyi pari viikkoa vuodessa, kinkerit ja ehkä pyhäkoulu.
Kirkko oli kaukana, sillä kuuluihan tämä Iisalmen suureen pitäjään. Mutta kirkossa käytiin ainakin kerran kesässä. Se olikin koko kesän tärkein tapaus. Ainoa ja paras kulkuväline oli hevonen. Polkupyöriä ja autoja ei silloin tunnettujakin. Lentokoneista ei ollut aavistustakaan.
Kirkkoreissut tehtiin tavallisesti ennen heinäaikaa. Sovittiin edeltäpäin naapurien kanssa niin, että oli aina useampia hevoskuormia yhtä aikaa. Lapsille ne kirkkoreissut olivat kesän suuria tapahtumia, joista puhetta riitti koko talveksi. Nissilästä lähdettiin kirkkoon lauantaiaamuna aikaisin, pirttimäkeläiset jo perjantaina. Vieremän ja Iisalmen välillä kulki laiva, mutta monen täytyi nekin laivarahat säästää kaupunkiin ostoksia varten. Niin siihen kirkkoreissuun meni melkein viikon aika.
Posti kulki kerran viikossa. Oulun posteljooni ajoi kievarista kievariin. Pyhäaamuna joutui Nissilään tuoden pohjoisesta tulevan postin kunkin kievarin pöydälle, josta kyläläiset sen hakivat. Pyhäiltana tai maanantaiaamuna posteljooni palasi Iisalmesta päin tuoden etelästä tulevan postin. Ei silloin hyvin suurta ollut postiliikenne. Iisalmessakaan ei ilmestynyt yhtään lehteä. Eipä Nissiläänkään monta lehteä tullut.
Mutta kaiken pimeyden ja tietämättömyyden keskellä, jos niin saa sanoa, oli eräs valopilkku täälläkin, Postitalon silloinen isäntä Matti Leinonen. Hän oli valistunut ja tietorikas mies. Nuoruudessaan paljon matkustellut, käynyt Pietarissa ja Tukholmassa, joista retkistään hän mielellään aina jutteli.
Hänelle tuli aina pääkaupungin lehtiä sekä Oulussa ilmestyvä Kaiku-lehti, myöskin Kuopion lehtiä ja hän luki ne hyvin tarkkaan ja olihan siinä aikaa, kun posti tuli vain kerran viikossa. Hän myös mielellään jutteli niitä maailman kummia ja tapahtumia naapureille ja työväelle. Hänellä olikin hyvä tilaisuus levittää tietoja, kun Postitalossa oli meijeri ja kylän ainoa separaattori. Kyläläiset kävivät aina aamuisin laskemassa maitonsa ja jättäen kerman meijeriin. Sieltä meijeristä isäntä kutsui naapureita kahville ja puheli heille maailman tapahtumista.
Luulen, että isännän aivoissa ensi kerran heräsi ajatus, että Nissiläänkin pitää saada kansakoulu. Siihen aikaan ruvettiin Iisalmen pitäjän syrjäseuduillekin perustamaan kansakouluja. Muistelen, ettei silloin 54 vuotta sitten ollut tämän tien varresta kouluja kuin Vieremällä ja Salahmilla tehtaankoulu. Niin isäntä Leinonen sai toisetkin Nissilän isännät innostumaan kouluhommiin. Hyvä pännamies kun oli, pantiin paperit liikkeelle ja saatiin lupa Nissilän koulun perustamiselle. Isäntä lupasi toisen pirttinsä koulunpitoon ja myös opettajalle vinttikamarin asunnoksi. Koulu alkoi 1896 elokuussa, niin sanottu tipokoulu.
Syyskuun 17. päivänä 1896 saapui herratarkastaja Hovilainen Kuopiosta vihkimään Nissilän koulun alkua. Se oli ensimmäinen yhteinen suuri juhlapäivä Nissilässä. Silloin jokainen joka kynnelle kykeni, riensi Postitaloon nähdäkseen kansakoulun tarkastajan ja kuulemaan, mitä hänellä oli sanottavaa nissiläläisille.
Niin sitten alettiin työnnätellä opin ohdakkeista polkua. Eihän se ollut hyvinkään helppoa, kun ei ollut opetusvälineitä. Pitkä pirtinpöytä ja penkit, Iisalmesta Rissasen kirjakaupasta haalittiin niitä koulutarvikkeita kivitauluja ja kivikyniä, jotka ovat nykyisille koululaisille tuntemattomia. Oppilaat itse maksoivat koulutarpeet ja hyvin harvalle piiri puolesta myönnettiin ilmaiset koulutarvikkeet.
Koulumaksu oli niin sanottu sisäänkirjoitusmaksu, 1 markka lukuvuodesta, jonka jokainen koetti suorittaa. Mutta kaikesta puutteesta huolimatta oli opinhalu suuri. Kaikki, kun oltiin alkavia, niin opettaja kuin oppilaat. Ei osattu juonitella koulutarpeiden puutteellisuudesta. Muistan, kuin suuri oli ihastus, kun saatiin ensimmäinen Suomen kartta. Kuinka hyvästi sitä pidettiin ja opittiin rakasta isänmaata.
Opinhalu tarttui myöskin niihin nuoriin, jotka eivät voineet tulla kouluun. Hekin tahtoivat edes rippeitä saada koulun hyödystä. Niin sovittiin, että he tulivat pyhäiltaisin, kun oli joutilain aika, koulupirttiin ja sitten opeteltiin pääasiassa kirjoitusta ja laskentoa, luettiin jotain hyvää kirjaa ja opeteltiin yleisiä kansallislauluja.
Mutta luulen, että kaikkein enimmän koulusta iloitsi johtajaesimies isäntä Leinonen. Hän kävi joka päivä kuuntelemassa opetusta välistä monestikin päivässä. Olipa mikä tunti tahansa, hän vain tokaisi: ”Laulaa luikauttakaapas, se ollee niin kaunista.” Jos kysyin, mitä meidän pitäisi laulaa, niin hän tokaisi: ”No tottahan se Savolaisten laulu ja vaikkapa Maammelaulun pökäleitä.” Niin me aina hymyilevälle isännälle laulettiin.
Toinen aine, josta isäntä tykkäsi, oli runonlausunta. Oli silloin koulussa eräs Kalle Leinonen, isännän veljenpoika, orpopoika, lahjakas ja ahkera. Hänellä oli synnynnäinen runonlausumislahja. Niinpä isäntä tokaisi tuttuun tapaansa: ” Menepäs sinä Kalle tuonne luokan eteen lausumaan. Niin pikku Kalle asteli arvokkaasti, ryhdistäytyä selkänsä, pani kädet selän taakse ja lausui kovalla, kuuluvalla äänellä Saarijärven salomailla. Hän eläytyi täydellisesti ja lämmöllä runoon, sillä olihan se niin tuttua ja koettua elämää näilläkin salomailla.
Sitten saapui ensimmäinen joulujuhla. Se oli toinen suuri, yhteinen juhla koko kylälle. Postitalon pirtti oli ääriään myöten täynnä ihmisiä. Uuninpäällinen lapsia täynnä. Siellä oli sellaisia, jotka ensi kerran näkivät joulupuun. Postitalon piha niin täynnä hevosia, ettei koskaan ennen ole sellaista liikettä ollut. Kaikista oli suuri ilo nähdä ja kuulla lasten jouluesityksiä.
Niin kului kaksi ja puoli vuotta Postitalossa. Minun täytyy todeta, että se oli elämäni onnellisinta aikaa opettajan urallani. Sainhan olla täysihoidossa isossa talossa. Talon ystävälliset emännät olivat parhaita, äidillisiä ystäviä.
Sitten joulun jälkeen 1898 muutettiin uudelle koululle, joka sitten tulikin pitkäaikaisiksi työpaikakseni, mutta josta ei ole enää kiveäkään kiven päällä. Raskaat ovat askeleet, kun sen paikan yli käyn. Raskaat olivat myös ensimmäiset vuodet, jotka siellä uudella (ensimmäisellä) koululla koettiin. Suomen valtiollisen taivaan peittivät synkät pilvet; elettiinhän silloin Bobrikoffin aikoja, sitä aikaa, josta Juhani Aho kirjoitti. Sammuta sinä, minä sytytän.
Tästä kohtaa puheesta puuttuu kaksi sivua. Mummon kirjoitus jatkuu…
Seurasi ankara talvi. Lumikinokset olivat niin korkeita maantien kahta puolen, ettei näkynyt kuin vähän hevosen luokkia, kun koulun ikkunasta katsoin. Kesäkuussa Rotimossa oli vielä jäät. Minun piti odottaa melkein kesäkuun puoliväliin ennen kuin pääsin kesäluvalle Viipuriin, ennen kuin laivat rupesivat kulkemaan Kuopion ja Iisalmen väliä, sillä rautatietä ei vielä Iisalmeen ollut. Senhän arvaa, millainen kesä seurasi. Ei kasvanut mitään. Niillä, joilla oli entisiä viljavarastoja, saivat syödä selvää leipää, mutta suuressa määrin piti syödä pettuleipää tai sekoitettua petulla.
Syksyllä, kun tulin koulua alkamaan, oli vielä oppilaita, mutta sitten ne hupenivat kohta suuremmaksi osaksi. Ei ollut mitään yhdistyksiä eikä komiteoita, joiden puoleen olisi voinut kääntyä apua pyytämään ja muistelen, että kirjoitin jo Kuopion lääniin silloiselle kuvernöörille Aminoffille pyynnön – no, ei kuulunut mitään.
Sitten kirjoitin langolleni opettaja Ollilaiselle, hän oli sisareni kanssa opettajana Kymin Helilän koulussa, mitä osaisin tehdä ja hän kirjoitti silloiseen pääkaupungin lehteen Suomettareen kirjoituksen täkäläisistä oloista. Ja jonkun ajan kuluttua sain rahakirjeen Sveitsistä. Siellä oli terveyttään hoitamassa Verner Söderström -vainaa ja hän kirjoitti minulle kauniin kirjeen, jossa mm. sanoi, että he ovat sanomalehdestä lukeneet lasten hädästä Nissilässä ja hänen lapsensa ovat keränneet sen lahjan. Sitä oli 35 markkaa. Nyt tunnen, kuinka ehkä joku hymähtää: Olipa sekin lahja! Mutta kuulkaapas te hyvät virkatoverit. Silloin oli opettajan palkka 600 markkaa vuodessa ja sekin tuli neljänneksittäin, että 150 markkaa aina kolmen kuukauden kuluttua. Kunnalta oli ensin 150 markkaa, sittemmin 200 markkaa vuodessa. Niin, että siihen rinnastaen se oli iso lahja. Saatiinhan silloin teuraslehmäkin 40 markalla. Sitten en enää jaksa muistaa, kun ei tullut mitään muistiinpanoja, että saatiin apua muualtakin, mutta en muista mistä.
Eräänä yönä herättiin sisareni kanssa yöllä hevosten hirnuntaa ja kulkusten kilinään. Säikähdettiin kovin, sillä luultiin mustalaisten tulevan eikä apua olisi mistään naapurista ollut. Ei ollut kun Mattila ja Postitalon lähimpiä naapuria. Mutta eivät ne vaan herenneet kolkuttamasta ja viimein sitten avattiin, kun selittivät asian. Siellä oli ainakin kaksi hevoskuormaa tavaraa: yksi kuorma oli ruisjauhosäkkiä, toisessa kaksi isoa sillitynnöriä, herne- ja ryynisäkkejä, jotka sitten kannettiin koulun aittaan. Ei tullut sinä yönä uni enää silmään, olin niin iloinen ja kiitollinen. Kun aamu vähän hämärsi, juoksin Postitaloon ilmoittamaan yöllisen tapahtuman. Isäntä tietysti ihastui ja sanoi: ”Siitä pitää heti ruveta lapsille keittämään.” Sieltä annettiin heti iso pata ja maitoa ja sisareni keitteli opettajan keittiössä velliä.
Tästä puuttuu pari sivua välistä….
…vanhuutensa päiviä ja tuntuu, että se onkin paras palkkani pitkästä ja usein hyvinkin raskaasta päivätyöstään. Samalla toivotan tälle uudelle koululle onnea ja menestystä sekä valoisampaa tulevaisuutta. Toivon sydämestäni, että täällä kylvettäisiin lasten sydämiin sitä jaloa kylvöä, joka tuottaa ajallisen ja ijäisen siunauksen ja että täällä aina edelleenkin lasten suusta hengelliset laulut ja kiitosvirret Jumalalle, Hänelle, jolta kaikkinainen hyvä anto ja täydellinen lahja tulee.
Ja niin lopetan tämän vaatimattoman muistelmiin samoilla sanoilla, kun se nuori opettaja, joka tuli tilalleni, lausui minulle jäähyväiskronikassaan: Sinä laun hiihit, talven taitoit, oksat karsit, tien osoitit. Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi, jatkajille jalommille, tuleville tulokkaille!..
Riitta Huttunen
(Kirjoittaja on Iidan pojantytär)
